... Osa 4

Puhelinlaskut kasvoivat, lensimme muutaman kerran suuntaan ja toiseen väliä HKI-BRU. Sitten yhdellä Belgian visiitilläni esille nostettiin aihe, jota pelkäsin ja jonka luulin olleen vain ohimenevää jutustelua ja haaveilua: vuosi Australiassa. Sydän valahti kovana kylmänä möykkynä vatsanpohjalle ja kyyneleet kirveli silmissä. Mies kertoi lähtevänsä maaliskuussa maapallon toiselle puolelle. Suomesta katsottuna tämä pätee kirjaimellisesti, jos kaivat tunnelin, päädyt Australiaan. Mitä luultavimmin keskelle ei mitään kuumaan auringonporotukseen. Mikä nyt on näin pikkuseikka siihen fiilikseen verrattuna, mikä minulla oli uutisen kuultuani.

Mies oli säästänyt koko kesän ja talven rahaa, muutamaa Suomen reissua lukuunottamatta, Australian reissua varten. Viisumit oli hommattu, ensimmäiset hostellit buukattu ja matkasuunnitelmaa tehty. Voitte varmaan ymmärtää, ettei minun iloni ollut samaa tasoa. Seuraavien viikkojen aikana uutisten jälkeen koto Suomessa nukahtaminen oli vaikeaa. Minun oli tarkoitus lentää Belgiaan vielä kerran ennen Australian matkaa anoppikokelaan järjestämänä yllätyksenä. Päivämäärä läheni ja oloni oli kurjempi kokoajan. Kunnes eräänä iltana silmissä sumeni, korvissa humisi, sydän hakkasi holtittomasti, iho oli kananlihalla, adrenaliini kihelmöi ja ainoa ajatus oli: tulen hulluksi, en halua kuolla. Ja siitä se sitten lähti. Ihka ensimmäinen kunnollinen raastava paniikkikohtaus, joka ei jäänyt satunnaiseksi. Ei. Niitä tuli veli poikineen, kavereineen, kaimoineen, perheineen seuraavat meeelko monta vuotta. Kuulostaa kivalta, eikös?

Yllätys meni nappiin. Mies ei olisi voinut enää yllättyneempi olla. Ilo oli molemminpuoleinen kun vietimme viimeisen viikon yhdessä. Viimeisenä iltana itkettiin, naurettiin ja itkettiin vielä lisää. Kun vilkutin juna-asemalla hyvästit raskain mielin, kieltäydyin ajattelemasta tosiasioita hetkeksi. Jokin ylemmän tason kohtalotar pakotti tosin minut tekemään niin, sillä lentoni oli peruttu. Saisin uuden lennon vasta seuraavalle päivälle. Otin lennon neuvottelematta ja käytin viimeisen mahdollisuuden nähdä miestä muutaman tunnin verran ja matkasin junalla takaisin Miehen luo. Viimeiset parituntia ennen miehen lähtöä olivat vieläkin realistisemmat ja surullisemmat. Vilkutin heidän kotioveltaan viimeisen kerran reppuselkäiselle Miehelle. Olin onneksi niin väsynyt, että halusin vain nukkumaan. Seuraavana päivänä matkustaisin kotiin.

Australiaan päästyään Mies reissasi, juhli myöhään, hommasi pirun upean rusketuksen ja soitteli satunnaisesti. Kuvia netissä sain ihailla säännöllisesti. Mieltä ei parantanut kurja Suomen loskakeli vs. kuvat Australian aurinkoisista rannoista ja iloisista reppureissaajista. Yritin varovaisesti selvittää kurjaa oloani satunnaisten puhelinkeskusteluiden aikana, mutta eihän toinen voi ymmärtää miltä tuntuu taistella masennuksen ja paniikkikohtauksien (joille en ollut vielä silloin keksinyt virallista nimeä) kanssa. “Having time of your life” on varmaan kuvaavin lausahdus miehen olotilasta samaan aikaan.

Katselin sen puolen vuoden aikana usein allekirjoittamaamme sopimusta, joka oli kirjahyllyssä kehyksissä. Siinä vannoimme molemmat, että Miehen palattua reissusta, lähdemme kahdestaan parin viikon aurinkolomalle ja katsomme pystymmekö jatkamaan siitä mihin jäimme. Kuukausi kuukaudelta yhteinen tulevaisuus tuntui kaukaisemmalta ja aloimme molemmat vieraantumaan toisistamme. Muutaman puhelun aikana emme löytäneet mitään puhuttavaa ja Mies vaikutti ärtyneeltä. Tunsin, että olin pallona nilkassa.

Puoli vuotta kului ja aloin elämään “omaa elämää” paniikkikohtausten siivittämänä, kunnes eräs päivä asiat saivat uuden käänteen. Puhuimme Miehen kanssa puhelimessa ja hän heitti ohimennen, että haluaisinko tulla Australiaan lomalle, jos hän maksaa lennot? Häkeltyneen yritin sisäistää kuulemani sanat ja suunnitelmat kävivät samointein pörräämään päässäni. Voisinko? Olisiko pari viikkoa riittävän kauan vai menisinkö kuukaudeksi. Mies ehdotti muutamaa.

Lopulta päädyin ottamaan välivuoden opinnoista, hommamaan pikkusiskon asunmaan asuntooni ja mikä tärkeintä; ostamaan lentolipun. Australia here I come! ... ei tosin ollut ihan se päällimmäinen ajatukseni kerätessäni tavaroitani lähtiessäni kotoa lentokenttää kohti. Massiivisen paniikkikohtauksen taltutin muutamalla kaapista löytyneellä alkoholishotilla äidin rohkaisemana, joka luuli kyseessä olevan matkajännityksen. Ja niin pääsin lentokentälle. Siitä alkoi kahden vuorokauden matka kohti Queenslandia, Australiaa.

Minun tarinani .. osa 3

 

Julkaisen tätä tarinaa hieman osissa, sillä kirjoitus on vielä "on process" ja tuo taaperoinen vaikuttaa hieman tähän ajanhallintaan ja prioriteetteihin..

 

 

Kotiin päästyämme aloimme miettimään illan ohjelmaa ja koska oli lauantai, olisi ollut outoa istua kotona kuivinsuin. Kuitenkin seurueemme pieneni jo ennen iltaa tekosyy tekosyyn jälkeen. Aamulla muulla talonväellä riitti hymyiltävää ja saimme varmasti kuulla kaikenlaiset vihjailut kaikesta mahdollisesta! Mutta se ensimmäinen viikko on se paras, kun ei tiedä voiko toista koskea ja tekisi mieli pussata ja halata. Se ujous ja varovaisuus on jotakin niin teinimäistä ja suloista! Ah, oi niitä aikoja. Tosin ”niistä ajoista” ei nyt mitään ikuisuuksia vielä edes ole, mutta aika on tehnyt meidänkin parisuhteelle tehtävänsä ja kangistanut kaiken ruutiiniksi ja ennalta-arvattavasti. Noh, nyt alan pomppia jo asioiden edelle ja vien kaiken jännityksen tulevasta. Tosin joillekin lukijoille voi olla ihan mielenkiintoista kertoa, että tulen ennemmin tai myöhemmin käsittelemään omaa tylsää kaavamaista rutiiniamme vauva-arjen rinnalla, mikä todellakin on dynamiitin arkaa aikaa parisuhteelle.

 

Palatakseni kuitenkin takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Eli, sen maagisen illan jälkeen meillä oli aikaa kaksi ja puoli kuukautta, ennen kuin minun täytyisi lähteä kotiin. Ajatus veti jo hiljaiseksi. Ja täytyy sanoa, että en ollut ainoa, jonka rajoitettu aika veti myös hiljaiseksi. Miten voi olla mahdollista, vihdoinkin olen löytänyt aivan mahtavan miehen, jonka seurassa viihdyn ja voin olla täysin oma itseni ja me asumme eri maissa!!?? Ja niin armoton kuin aika on, kaksi ja puoli kuukautta kului aivan liian sukkelaan ja lähtöpäivä koittin. Bussiasemalla itkettiin ja vilkutettiin kyyneleiset hyvästit ikkunan läpi. Kotiin palattuani osottaiduin oikeaksi itku-Elliksi ja kyyneleitä tuli vuodatettua melkoinen määrä. Ikävä oli aivan kamala! Pahinta kuitenkin oli, että me emme tehneet mitään tulevaisuuden suunnitelmia tai sopineet mitään vierailusta. Emme tienneet näemmekö enää. Yhteyttä kuitenkin pidimme, kirjoittelimme ooooikein pitkiä ja romanttisia kirjeitä sekä puhuimme aivan liikaa puhelimessa. Ainakin Radiolinjan mielestä! Tai siis minun mielestä, koska Radiolinja ei lakannut lähettämästä aivan törkeän suuria puhelinlaskuja. Kesä meni tosiaan yhteyttä pitäen, jonka aikana keräsin rahani sekä rohkeuteni ja matkustin Euroopan Unionin pääkaupunkiin. Pääkaupungista matka jatkui ihanaan pieneen kylään jossa vietin mahtavan loman. Kierrettiin ympäri Belgiaa, käytiin melomassa ja vietettiin paaaljon aikaa kahviloista. Eli voin sanoa, että suurin osa lomastani kului krapulassa, sillä eihän suomityttönen pysty juomaan belgialaisten tahtiin vahvoja oluita. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaa! Kaikki se vodka ja ne perjantai sekä launatai ja joskus jopa keskiviikko illat, niin kovaa treenausta ja aivan turhaan!!! Mutta täytyy sanoa, että yritys oli todella kova ja loppulomasta kadutkin olivat onneksi jo ehkä himpun verran suorempia kahvilasta kotiin kävellessä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Minun tarinani.. osa2

... jatkoa

Miten kaikki alkoi

Kaikki alkoi vuonna 2005. Ei hätää, en aio kuvailla jokaista vuotta yksityiskohtaisesti, sillä muistini ei ole niin hyvä, kiitos vauvahormoonihuurujen. Jolloin lähdin vaihto-oppilaaksi pienelle saarelle, joka sijaitsee Englannin vieressä. En mainitse paikkojen nimeä koska toivon, että henkilöllisyyteni pysyisi toivonmukaan edes hieman salaisena. Tosin tarina sinällään on poltettu ystävieni muistiin ja he eivät muistikuvasta eroon pääse vaikka haluavaisivatkin. Noh, jokainen normaali ihminen varmasti ymmärtää mistä maasta on kyse vaikka salaperäinen suunnitelmani pysyä anonyyminä on melkein vedenkestävä! Hahaa!

Vuosi 2005 oli varmasti valehtelematta yksi parhaimpia vuosia koko elämäni aikana. Matkustin ensi kertaa ulkomaille. Sen lisäksi, että matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille, matkustin ensimmäistä kertaa yksin. Se oli mahtavaa ja tunsin itseni niin aikuiseksi maailmanmatkaajaksi. Puolivuotta vaihto-oppilaana sujui nopeasti ja oli täynnä juhlintaa sekä ihania ihmisiä.

Vaihto-oppilaana ollessani asuin talossa, jossa oli useampi huone ja joita vuokraisäntä vuokrasi vaihto-oppilaille. Päädyin siis asumaan parin italialaisen, slovakialaisen ja itävaltalaisen vaihto-oppilaan kanssa. Porukka oli aivan mahtavaa ja ystävystyimme kaikkien kanssa. Ikimuistosimpia juhlia talossamme oli ”Padrinon” syntymäpäivien vietto, jolloin saimme ovellemme niin naapurit kuin poliisitkin vihaisen vuokraisännän kera. Tosin vuokraisäntämme heltyi poliisien lähdön jälkeen ja joi kanssamme oluen ja pyysi meitä kauniisti olemaan hiljaa ja porukkaa lähtemään kotiin. Niistä bileistä puhuttiin kauan.

Italialaiset ystävämme joutuivat lähtemään kotiin syyslukukauden päätyttyä tammikuun tentteihin, mutta itse jäin vielä ihalemaan saaren kaunista kevättä ja jännittämään kevään lopputenttejä. Eräs kaunis päivä vuokraisäntämme ilmoitti uusista vuokralaisista. Saisimme uusia italialaisia, pariskunnan ja kolme belgialaista tyttöä seuraksemme loppulukukaudeksi. Hienoa! Uusia ihmisiä. Italialaiset osoittautuivat jälleen aivan taivaallisiksi kokeiksi, valmistan lasagnen vieläkin heiltä oppimallani respetillä, ja mahtavan mukaviksi.

 Kuukautta myöhemmin toivotimme tervetulleeksi myös  kolme belgialaista tyttöä. Ööö, paitsi yksi niistä ei ollut tyttö vaan poika, tai siis mies. Hyvin pitkä sellainen. Hyvin MUKAVA sellainen. Hyvin minun makuinen sellainen, hymykuoppineen kaikkineen. Se taisi olla ihastusta ensi silmäyksellä, vaikka ensivaikutelma hieman kärsikin siitä, että hän matkusti isänsä kanssa. Myöhemmin sain kuulla, että se oli taloudellisista syistä, koska jollakin ihme logiikalla oli kuulemma halvempaa tuoda matkatavarat kahden matkalipun hinnalla kuin maksaa ylipainosta. Taisi vaan isäukon reissumonoa vipattaa.

Kolmantena iltana belgialaisten ”tyttöjen saavuttua”, huomasin istuvani tämän pitkän huiskean miehen seurassa kylmässä olohuoneessa peiton alla katsomassa Taru sormusten herrasta –elokuvaa ja juomassa belgialaista olutta. Huomautan tässä vaiheessa, että saaren asukkaat eivät ole kuulleet ikinä sanoista  lämpö ja eristys. Mutta palatakseni tilanteeseen olohuoneessa. Täytyy todeta, että olinpas sukkela, mutta haluan huomauttaa myöskin, että tein tämän ihan silkkaa ystävällisyyttäni. Taru sormusten herrasta on pitkä ja pelottava leffa katsoa ihan yksin. Pitäähän sitä olla myöskin kohtelias ja pitää seuraa uudelle tyypille.  Enkä ole mikään helppo nainen, että ihan tiedoksi vaan ja silloin olin vielä melko hoikkaluinen, toisin kun nykyään. Rinnatkin roikkuivat vähemmän ja kasvojeni poskiluut erottuivat kauniisti. Huh, nyt varmaan ajattelette, että olen norsunkokoinen tankki, joka lyllyy vaan ympäriinsä. Onneksi ihan niin kamala ei tilanne vielä ole vaan pystyn kävelemään ihan normaalisti, mitä nyt jokin kehonosa saattaa jäädä hieman liikkeelle törmättyäni huonekaluun.

Tulimme erittäin hyvin juttuun tämän pitkänhuiskean belgialaisen kanssa ja kävelimme koulumatkat yhdessä. Keittiössä ruokaa laittaessamme tuijottelin aina salaa mukavan näköistä takapuolta ja ruskettunutta vatsaa joka pilkisti aina houkuttelevasti hänen kurottaessaan ylähyllylle. Tai eihän hänen tarvinnut kaksimetrisenä paljon kurotella, vaan paremminkin nostaa vain kättään.

Nukuimme muutamaan otteeseen samassa sängyssä olosuhteiden pakosta. Hänen serkkunsa tuli vierailulle tai lakanat eivät olleet ehtineet kuivua saaren kauniissa vesisateessa. Yöt nukuimme, kirjaimellisesti, mutta jokin välillämme leimahti. Se jokin kasvoi kasvamistaan ja viihdyimme hyvin yhdessä. Eräs päivä lähdimme ulkoilemaan koko porukan kanssa ja kiipesimme saaren sen osan korkeimmalle, hmm, vuorelle. Vuori voi olla ehkä hieman liioteltua, mutta se nyppylä oli kyllä ihan tarpeeksi korkea saadakseen polveni tutisemaan sitten kun sinne vihdoinkin kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen mutaisina pääsimme.

Minun tarinani

Olen tavallinen normaali suomalainen nainen, hieman pyöreä, mieluiten käytän sanaa isoluinen tai kuvailen itseni tuoreeksi äidiksi. Hah, ihan reilua olla pyöreä, sillä onhan minulla seitsenkuinen vauva tai siis pieni miehen alku. Toisaalta kun käyn miettimään, niin en ehkä ole ihan tavallinen suomalainen nainen. Asun ulkomailla ulkomaalaisen miehen kanssa, Euroopan Unionin kotimaassa ja siksi myöskin perheeni on aika kaukana, kuten myös kaikki rakkaat ystävät. Eli olen ehkä ennemminkin yksinäinen äiti, enkä normaali nainen. Pyöreä olen yhä, tätä kirjoittaessani en ole ehtinyt rasvaimuun tai keksinyt ihme dieettiä. Olenhan äiti. Normaali äitikään en ole, sillä en ole tuntenut itseäni normaaliksi ja onnelliseksi niin kuin tuoreiden äitien tulisi olla. Miksi, on kysymys joka on vallannut mieleni monet kerrat. Hmm, eli taidan olla melko kaukana normaalista naisesta, vai olenko? 

Minä tahdon niin kovasti

Tulla raskaaksi. Tahdon. Olla äiti, olla raskaana. Taputella isoa masua, näyttää hehkuvalta tiukassa kotelomekossa. Omistaa hurmaavia äitiysmekkoja ja hamstrata kaapin täyteen legginssejä! Tahdon tahdon tahdon tahdon tahdon! Olen unelmoinut lapsista ja raskaana olosta koko ikäni ja ajattelin, että jos jostakin syystä en ikinä lasta saisi, olisi se melko varmasti pienen maailmani loppu. Olemme yrittäneet, vihaan tuota sanaa joka luo niin paljon paineita, jo puolitoista vuotta saada pienen ihmisen alkua kasvamaan. Kaksi kertaa onnistuimme, mutta niillä onnistumisilla ei ollut onnellista loppua.

En varmaan ollut ainoa, joka vuoden 2009 aikana sai kuulla ainakin kolme biljoonaa vauva-uutista. Esimerkkinä tämä yksi tapaus niistä kolmesta biljoonasta. Ei hätää, en aio kertoa niitä kaikkia kolmea biljoonaa tarinaa! Eli takaisin tähän yhteen tapaukseen. Tuttavapariskunta kävelee terassille hymyssäsuin ja ystävättäreni tilaa viinilasillisen sijasta limskaa. Tavallinen tupakkakin jää sytyttämättä. Hälytyskellot soivat sisälläni, hetkinen, eivätkö he ennen lomareissuaan maininneet poistattavansa kierrukan? Siinä samassa kuulen ystävättäreni sanovan myötätuntoiseen ääneen ”Halusin kertoa teille, ensimmäisenä, koska en halunnut että kuulette sen muilta; Olen raskaana!” . Hän vilkaisee hymyillen mieheensä limskalasin yli ja katsoo minua säteillen. Sydämeni hakkaa hieman nopeammin ja kateuden aalto puuskahtaa sisälläni.  ”Ihanaa!!!!” Pakotan hymyn kasvoilleni. ”Kuinka monennella viikolla olet?” kysyn hampaita purren yrittäen kuulostaa normaalilta. ”Viidennellä viikolla, eli se on ihan alussa vasta, mutta ajattelimme kertoa sillä jokainen huomaa kuitenkin koska lopetin tupakanpolton ja alkoholin käytön” .  ”Hienoa!”, Kireä hymy,  ”Eikös sinun pitäisi välttää kokista, kun se sisältää melkoisesti kofeiinia?” Hahaa! Olet huono äiti jo nyt, ajattelen vahingoniloisena ”En mä niin paljoa juo, ihan välillä vaan. Ai en tiennytkään että se voisi olla haitallista.” Puheenaihe vaihtuu onneksi pian lomakuulumisiin. Terassilla käy iloinen puheensorina ja minä olen vaipunut ajatuksiini yhäkin hampaita kiristellen ja kateuden myllätessä. He ovat yrittäneet kolme kuukautta ja me olemme yrittäneet puolitoista vuotta. Tämä on niin väärin että kyyneleet melkein kihoavat silmiini. Mikä hitto näissä belgialaisissa naisissa on? ”Oi, aloimme yrittämään lasta kuukausi sitten ja nyt olen kolmannella viikolla raskaana, ostimme jo vaunut!” Varovaisesti vihjailen, että eikö kannattaisi odottaa kriittisten viikkojen yli, jos vaikka jotain sattuu. Pah, kriittiset viikot ovat täysin tuntematon käsite täällä sillä kaikki putkauttavat yhdeksän kuukauden kuluttua terveen vauvan. En jaksa enää hymyillä vaan keskityn olemaan kohtelias. Noh, kaikki ovatkin jo tottuneet mielialan muutoksiini ja osaavat kohteliaasti katsoa muualle, ainakin toivoisin. Tosin mieheni taisi kuulla muutaman lausahduksen minun ”huoneen valaisevasta” olemuksestani.

Mielialan muutokset ovat olleet kokopäiväistä elämääni jo viimeisen neljän vuoden ajan. Välillä on kamalia kausia, välillä parempia  ja välillä aivan kamalia! Asian minkä tiedän varmaksi, on se, että en ole ollut oma itseni pitkiin aikoihin. Siis tarkalleen ottaen neljään vuoteen. Miksi, ajattelet varmaan, sairastaakohan se jotakin skitsofreniaa ja sillä on useampi persoona? Ei asiani onneksi nyt ihan noin huonosti ole vaan kyse on ihan normaalista masennuksesta, tosin siinä vierähti hetki ennen kuin ymmärsin mistä on kyse. Ai niin, haluan pyytää anteeksi jos sinulla on skitsofrenia tai jollakin tutullasi on. Eihän skitsofreania ole läheskään niin paha kuin olla umpihullu, joka taluttelee pihalla tohveleita hihnassa ja haisee kissanruoalle. Kuitenkin, ihan aluksi ennekuin ymmärsin olevani masentunut, luulin todellakin että ihan tyhjästä olen tullut hulluksi ja alan hetkellä millä hyvänsä heittelemään ohikulkevia ihmisiä kakkakikkareilla tai pukeudun aamutakkiin ja menen höpöttämään kummallisuuksia paikallisen Siwan eteen. Asiat eivät onneksi olleet ihan näin huonosti, siis nyt jälkeenpäin katsottuna, mutta silloin olo oli kuin hulluuden ruumiillistumalla.

Jatkoa seuraa... 

Miehet, kaiken pahan ja hyvän alku ja juuri.

Ilman miestä ei täydellinen onni löytynyt, mutta olin silti aivan mahdottoman tyytyväinen elämääni. Kunnes odottamatta löysin sen Oikean Miehen elämääni. Kuten odottaa voi, loksahti kaikki paikoilleen, Onni vaelteli kukkuloilla, kunnes Mies päätti lähteä jahtaamaan unelmiaan. Siitä seurasi suruista suurin, eli menetys ja ikävä, kunnes Mies päättikin unelmiaan jahdatessaan noutaa minut surun keskeltä pois. Mikä onnistuikin melkein, mutta ei ihan.

Minun ritarini valkean ratsunsa selässä kuvitteli, jotta nainen voi unohtaa kaiken kokemansa traumaattisen ja jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Teoriassa toimii, mutta entä käytännössä?? Juu ei, ei toimi. Kyllä tuollainen tunnemyllerrys jättää jonkinnäköiset jälkensa, joka on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Blue mama. Olen äiti ensimmäistä kertaa, ja aivan mahdottoman onnellinen, mutta onnea varjostaa surullisuus mitä on vaikeaa syrjäyttää.

Tänne asti ollaan hengissä selvitty, vaikka usko ja tahto oli välillä loppuakkin. Eteenpäin mennään kohti parempaa, eikä periksi anneta! Näin on päätetty. Tervetuloa seuraamaan minun tunteidenmyllertämää sinisen sävyttämää taaperoarkeani unelmieni prinssin rinnalla.