maanantai 31. lokakuuta 2011

Minun tarinani.. osa2

... jatkoa

Miten kaikki alkoi

Kaikki alkoi vuonna 2005. Ei hätää, en aio kuvailla jokaista vuotta yksityiskohtaisesti, sillä muistini ei ole niin hyvä, kiitos vauvahormoonihuurujen. Jolloin lähdin vaihto-oppilaaksi pienelle saarelle, joka sijaitsee Englannin vieressä. En mainitse paikkojen nimeä koska toivon, että henkilöllisyyteni pysyisi toivonmukaan edes hieman salaisena. Tosin tarina sinällään on poltettu ystävieni muistiin ja he eivät muistikuvasta eroon pääse vaikka haluavaisivatkin. Noh, jokainen normaali ihminen varmasti ymmärtää mistä maasta on kyse vaikka salaperäinen suunnitelmani pysyä anonyyminä on melkein vedenkestävä! Hahaa!

Vuosi 2005 oli varmasti valehtelematta yksi parhaimpia vuosia koko elämäni aikana. Matkustin ensi kertaa ulkomaille. Sen lisäksi, että matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille, matkustin ensimmäistä kertaa yksin. Se oli mahtavaa ja tunsin itseni niin aikuiseksi maailmanmatkaajaksi. Puolivuotta vaihto-oppilaana sujui nopeasti ja oli täynnä juhlintaa sekä ihania ihmisiä.

Vaihto-oppilaana ollessani asuin talossa, jossa oli useampi huone ja joita vuokraisäntä vuokrasi vaihto-oppilaille. Päädyin siis asumaan parin italialaisen, slovakialaisen ja itävaltalaisen vaihto-oppilaan kanssa. Porukka oli aivan mahtavaa ja ystävystyimme kaikkien kanssa. Ikimuistosimpia juhlia talossamme oli ”Padrinon” syntymäpäivien vietto, jolloin saimme ovellemme niin naapurit kuin poliisitkin vihaisen vuokraisännän kera. Tosin vuokraisäntämme heltyi poliisien lähdön jälkeen ja joi kanssamme oluen ja pyysi meitä kauniisti olemaan hiljaa ja porukkaa lähtemään kotiin. Niistä bileistä puhuttiin kauan.

Italialaiset ystävämme joutuivat lähtemään kotiin syyslukukauden päätyttyä tammikuun tentteihin, mutta itse jäin vielä ihalemaan saaren kaunista kevättä ja jännittämään kevään lopputenttejä. Eräs kaunis päivä vuokraisäntämme ilmoitti uusista vuokralaisista. Saisimme uusia italialaisia, pariskunnan ja kolme belgialaista tyttöä seuraksemme loppulukukaudeksi. Hienoa! Uusia ihmisiä. Italialaiset osoittautuivat jälleen aivan taivaallisiksi kokeiksi, valmistan lasagnen vieläkin heiltä oppimallani respetillä, ja mahtavan mukaviksi.

 Kuukautta myöhemmin toivotimme tervetulleeksi myös  kolme belgialaista tyttöä. Ööö, paitsi yksi niistä ei ollut tyttö vaan poika, tai siis mies. Hyvin pitkä sellainen. Hyvin MUKAVA sellainen. Hyvin minun makuinen sellainen, hymykuoppineen kaikkineen. Se taisi olla ihastusta ensi silmäyksellä, vaikka ensivaikutelma hieman kärsikin siitä, että hän matkusti isänsä kanssa. Myöhemmin sain kuulla, että se oli taloudellisista syistä, koska jollakin ihme logiikalla oli kuulemma halvempaa tuoda matkatavarat kahden matkalipun hinnalla kuin maksaa ylipainosta. Taisi vaan isäukon reissumonoa vipattaa.

Kolmantena iltana belgialaisten ”tyttöjen saavuttua”, huomasin istuvani tämän pitkän huiskean miehen seurassa kylmässä olohuoneessa peiton alla katsomassa Taru sormusten herrasta –elokuvaa ja juomassa belgialaista olutta. Huomautan tässä vaiheessa, että saaren asukkaat eivät ole kuulleet ikinä sanoista  lämpö ja eristys. Mutta palatakseni tilanteeseen olohuoneessa. Täytyy todeta, että olinpas sukkela, mutta haluan huomauttaa myöskin, että tein tämän ihan silkkaa ystävällisyyttäni. Taru sormusten herrasta on pitkä ja pelottava leffa katsoa ihan yksin. Pitäähän sitä olla myöskin kohtelias ja pitää seuraa uudelle tyypille.  Enkä ole mikään helppo nainen, että ihan tiedoksi vaan ja silloin olin vielä melko hoikkaluinen, toisin kun nykyään. Rinnatkin roikkuivat vähemmän ja kasvojeni poskiluut erottuivat kauniisti. Huh, nyt varmaan ajattelette, että olen norsunkokoinen tankki, joka lyllyy vaan ympäriinsä. Onneksi ihan niin kamala ei tilanne vielä ole vaan pystyn kävelemään ihan normaalisti, mitä nyt jokin kehonosa saattaa jäädä hieman liikkeelle törmättyäni huonekaluun.

Tulimme erittäin hyvin juttuun tämän pitkänhuiskean belgialaisen kanssa ja kävelimme koulumatkat yhdessä. Keittiössä ruokaa laittaessamme tuijottelin aina salaa mukavan näköistä takapuolta ja ruskettunutta vatsaa joka pilkisti aina houkuttelevasti hänen kurottaessaan ylähyllylle. Tai eihän hänen tarvinnut kaksimetrisenä paljon kurotella, vaan paremminkin nostaa vain kättään.

Nukuimme muutamaan otteeseen samassa sängyssä olosuhteiden pakosta. Hänen serkkunsa tuli vierailulle tai lakanat eivät olleet ehtineet kuivua saaren kauniissa vesisateessa. Yöt nukuimme, kirjaimellisesti, mutta jokin välillämme leimahti. Se jokin kasvoi kasvamistaan ja viihdyimme hyvin yhdessä. Eräs päivä lähdimme ulkoilemaan koko porukan kanssa ja kiipesimme saaren sen osan korkeimmalle, hmm, vuorelle. Vuori voi olla ehkä hieman liioteltua, mutta se nyppylä oli kyllä ihan tarpeeksi korkea saadakseen polveni tutisemaan sitten kun sinne vihdoinkin kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen mutaisina pääsimme.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Minun tarinani

Olen tavallinen normaali suomalainen nainen, hieman pyöreä, mieluiten käytän sanaa isoluinen tai kuvailen itseni tuoreeksi äidiksi. Hah, ihan reilua olla pyöreä, sillä onhan minulla seitsenkuinen vauva tai siis pieni miehen alku. Toisaalta kun käyn miettimään, niin en ehkä ole ihan tavallinen suomalainen nainen. Asun ulkomailla ulkomaalaisen miehen kanssa, Euroopan Unionin kotimaassa ja siksi myöskin perheeni on aika kaukana, kuten myös kaikki rakkaat ystävät. Eli olen ehkä ennemminkin yksinäinen äiti, enkä normaali nainen. Pyöreä olen yhä, tätä kirjoittaessani en ole ehtinyt rasvaimuun tai keksinyt ihme dieettiä. Olenhan äiti. Normaali äitikään en ole, sillä en ole tuntenut itseäni normaaliksi ja onnelliseksi niin kuin tuoreiden äitien tulisi olla. Miksi, on kysymys joka on vallannut mieleni monet kerrat. Hmm, eli taidan olla melko kaukana normaalista naisesta, vai olenko? 


Minä tahdon niin kovasti

Tulla raskaaksi. Tahdon. Olla äiti, olla raskaana. Taputella isoa masua, näyttää hehkuvalta tiukassa kotelomekossa. Omistaa hurmaavia äitiysmekkoja ja hamstrata kaapin täyteen legginssejä! Tahdon tahdon tahdon tahdon tahdon! Olen unelmoinut lapsista ja raskaana olosta koko ikäni ja ajattelin, että jos jostakin syystä en ikinä lasta saisi, olisi se melko varmasti pienen maailmani loppu. Olemme yrittäneet, vihaan tuota sanaa joka luo niin paljon paineita, jo puolitoista vuotta saada pienen ihmisen alkua kasvamaan. Kaksi kertaa onnistuimme, mutta niillä onnistumisilla ei ollut onnellista loppua.
En varmaan ollut ainoa, joka vuoden 2009 aikana sai kuulla ainakin kolme biljoonaa vauva-uutista. Esimerkkinä tämä yksi tapaus niistä kolmesta biljoonasta. Ei hätää, en aio kertoa niitä kaikkia kolmea biljoonaa tarinaa! Eli takaisin tähän yhteen tapaukseen. Tuttavapariskunta kävelee terassille hymyssäsuin ja ystävättäreni tilaa viinilasillisen sijasta limskaa. Tavallinen tupakkakin jää sytyttämättä. Hälytyskellot soivat sisälläni, hetkinen, eivätkö he ennen lomareissuaan maininneet poistattavansa kierrukan? Siinä samassa kuulen ystävättäreni sanovan myötätuntoiseen ääneen ”Halusin kertoa teille, ensimmäisenä, koska en halunnut että kuulette sen muilta; Olen raskaana!” . Hän vilkaisee hymyillen mieheensä limskalasin yli ja katsoo minua säteillen. Sydämeni hakkaa hieman nopeammin ja kateuden aalto puuskahtaa sisälläni.  ”Ihanaa!!!!” Pakotan hymyn kasvoilleni. ”Kuinka monennella viikolla olet?” kysyn hampaita purren yrittäen kuulostaa normaalilta. ”Viidennellä viikolla, eli se on ihan alussa vasta, mutta ajattelimme kertoa sillä jokainen huomaa kuitenkin koska lopetin tupakanpolton ja alkoholin käytön” .  ”Hienoa!”, Kireä hymy,  ”Eikös sinun pitäisi välttää kokista, kun se sisältää melkoisesti kofeiinia?” Hahaa! Olet huono äiti jo nyt, ajattelen vahingoniloisena ”En mä niin paljoa juo, ihan välillä vaan. Ai en tiennytkään että se voisi olla haitallista.” Puheenaihe vaihtuu onneksi pian lomakuulumisiin. Terassilla käy iloinen puheensorina ja minä olen vaipunut ajatuksiini yhäkin hampaita kiristellen ja kateuden myllätessä. He ovat yrittäneet kolme kuukautta ja me olemme yrittäneet puolitoista vuotta. Tämä on niin väärin että kyyneleet melkein kihoavat silmiini. Mikä hitto näissä belgialaisissa naisissa on? ”Oi, aloimme yrittämään lasta kuukausi sitten ja nyt olen kolmannella viikolla raskaana, ostimme jo vaunut!” Varovaisesti vihjailen, että eikö kannattaisi odottaa kriittisten viikkojen yli, jos vaikka jotain sattuu. Pah, kriittiset viikot ovat täysin tuntematon käsite täällä sillä kaikki putkauttavat yhdeksän kuukauden kuluttua terveen vauvan. En jaksa enää hymyillä vaan keskityn olemaan kohtelias. Noh, kaikki ovatkin jo tottuneet mielialan muutoksiini ja osaavat kohteliaasti katsoa muualle, ainakin toivoisin. Tosin mieheni taisi kuulla muutaman lausahduksen minun ”huoneen valaisevasta” olemuksestani.


Mielialan muutokset ovat olleet kokopäiväistä elämääni jo viimeisen neljän vuoden ajan. Välillä on kamalia kausia, välillä parempia  ja välillä aivan kamalia! Asian minkä tiedän varmaksi, on se, että en ole ollut oma itseni pitkiin aikoihin. Siis tarkalleen ottaen neljään vuoteen. Miksi, ajattelet varmaan, sairastaakohan se jotakin skitsofreniaa ja sillä on useampi persoona? Ei asiani onneksi nyt ihan noin huonosti ole vaan kyse on ihan normaalista masennuksesta, tosin siinä vierähti hetki ennen kuin ymmärsin mistä on kyse. Ai niin, haluan pyytää anteeksi jos sinulla on skitsofrenia tai jollakin tutullasi on. Eihän skitsofreania ole läheskään niin paha kuin olla umpihullu, joka taluttelee pihalla tohveleita hihnassa ja haisee kissanruoalle. Kuitenkin, ihan aluksi ennekuin ymmärsin olevani masentunut, luulin todellakin että ihan tyhjästä olen tullut hulluksi ja alan hetkellä millä hyvänsä heittelemään ohikulkevia ihmisiä kakkakikkareilla tai pukeudun aamutakkiin ja menen höpöttämään kummallisuuksia paikallisen Siwan eteen. Asiat eivät onneksi olleet ihan näin huonosti, siis nyt jälkeenpäin katsottuna, mutta silloin olo oli kuin hulluuden ruumiillistumalla.
Jatkoa seuraa... 

lauantai 29. lokakuuta 2011

Miehet, kaiken pahan ja hyvän alku ja juuri.

Ilman miestä ei täydellinen onni löytynyt, mutta olin silti aivan mahdottoman tyytyväinen elämääni. Kunnes odottamatta löysin sen Oikean Miehen elämääni. Kuten odottaa voi, loksahti kaikki paikoilleen, Onni vaelteli kukkuloilla, kunnes Mies päätti lähteä jahtaamaan unelmiaan. Siitä seurasi suruista suurin, eli menetys ja ikävä, kunnes Mies päättikin unelmiaan jahdatessaan noutaa minut surun keskeltä pois. Mikä onnistuikin melkein, mutta ei ihan.

Minun ritarini valkean ratsunsa selässä kuvitteli, jotta nainen voi unohtaa kaiken kokemansa traumaattisen ja jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Teoriassa toimii, mutta entä käytännössä?? Juu ei, ei toimi. Kyllä tuollainen tunnemyllerrys jättää jonkinnäköiset jälkensa, joka on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Blue mama. Olen äiti ensimmäistä kertaa, ja aivan mahdottoman onnellinen, mutta onnea varjostaa surullisuus mitä on vaikeaa syrjäyttää.

Tänne asti ollaan hengissä selvitty, vaikka usko ja tahto oli välillä loppuakkin. Eteenpäin mennään kohti parempaa, eikä periksi anneta! Näin on päätetty. Tervetuloa seuraamaan minun tunteidenmyllertämää sinisen sävyttämää taaperoarkeani unelmieni prinssin rinnalla.