Minun tarinani

Olen tavallinen normaali suomalainen nainen, hieman pyöreä, mieluiten käytän sanaa isoluinen tai kuvailen itseni tuoreeksi äidiksi. Hah, ihan reilua olla pyöreä, sillä onhan minulla seitsenkuinen vauva tai siis pieni miehen alku. Toisaalta kun käyn miettimään, niin en ehkä ole ihan tavallinen suomalainen nainen. Asun ulkomailla ulkomaalaisen miehen kanssa, Euroopan Unionin kotimaassa ja siksi myöskin perheeni on aika kaukana, kuten myös kaikki rakkaat ystävät. Eli olen ehkä ennemminkin yksinäinen äiti, enkä normaali nainen. Pyöreä olen yhä, tätä kirjoittaessani en ole ehtinyt rasvaimuun tai keksinyt ihme dieettiä. Olenhan äiti. Normaali äitikään en ole, sillä en ole tuntenut itseäni normaaliksi ja onnelliseksi niin kuin tuoreiden äitien tulisi olla. Miksi, on kysymys joka on vallannut mieleni monet kerrat. Hmm, eli taidan olla melko kaukana normaalista naisesta, vai olenko? 

Minä tahdon niin kovasti

Tulla raskaaksi. Tahdon. Olla äiti, olla raskaana. Taputella isoa masua, näyttää hehkuvalta tiukassa kotelomekossa. Omistaa hurmaavia äitiysmekkoja ja hamstrata kaapin täyteen legginssejä! Tahdon tahdon tahdon tahdon tahdon! Olen unelmoinut lapsista ja raskaana olosta koko ikäni ja ajattelin, että jos jostakin syystä en ikinä lasta saisi, olisi se melko varmasti pienen maailmani loppu. Olemme yrittäneet, vihaan tuota sanaa joka luo niin paljon paineita, jo puolitoista vuotta saada pienen ihmisen alkua kasvamaan. Kaksi kertaa onnistuimme, mutta niillä onnistumisilla ei ollut onnellista loppua.

En varmaan ollut ainoa, joka vuoden 2009 aikana sai kuulla ainakin kolme biljoonaa vauva-uutista. Esimerkkinä tämä yksi tapaus niistä kolmesta biljoonasta. Ei hätää, en aio kertoa niitä kaikkia kolmea biljoonaa tarinaa! Eli takaisin tähän yhteen tapaukseen. Tuttavapariskunta kävelee terassille hymyssäsuin ja ystävättäreni tilaa viinilasillisen sijasta limskaa. Tavallinen tupakkakin jää sytyttämättä. Hälytyskellot soivat sisälläni, hetkinen, eivätkö he ennen lomareissuaan maininneet poistattavansa kierrukan? Siinä samassa kuulen ystävättäreni sanovan myötätuntoiseen ääneen ”Halusin kertoa teille, ensimmäisenä, koska en halunnut että kuulette sen muilta; Olen raskaana!” . Hän vilkaisee hymyillen mieheensä limskalasin yli ja katsoo minua säteillen. Sydämeni hakkaa hieman nopeammin ja kateuden aalto puuskahtaa sisälläni.  ”Ihanaa!!!!” Pakotan hymyn kasvoilleni. ”Kuinka monennella viikolla olet?” kysyn hampaita purren yrittäen kuulostaa normaalilta. ”Viidennellä viikolla, eli se on ihan alussa vasta, mutta ajattelimme kertoa sillä jokainen huomaa kuitenkin koska lopetin tupakanpolton ja alkoholin käytön” .  ”Hienoa!”, Kireä hymy,  ”Eikös sinun pitäisi välttää kokista, kun se sisältää melkoisesti kofeiinia?” Hahaa! Olet huono äiti jo nyt, ajattelen vahingoniloisena ”En mä niin paljoa juo, ihan välillä vaan. Ai en tiennytkään että se voisi olla haitallista.” Puheenaihe vaihtuu onneksi pian lomakuulumisiin. Terassilla käy iloinen puheensorina ja minä olen vaipunut ajatuksiini yhäkin hampaita kiristellen ja kateuden myllätessä. He ovat yrittäneet kolme kuukautta ja me olemme yrittäneet puolitoista vuotta. Tämä on niin väärin että kyyneleet melkein kihoavat silmiini. Mikä hitto näissä belgialaisissa naisissa on? ”Oi, aloimme yrittämään lasta kuukausi sitten ja nyt olen kolmannella viikolla raskaana, ostimme jo vaunut!” Varovaisesti vihjailen, että eikö kannattaisi odottaa kriittisten viikkojen yli, jos vaikka jotain sattuu. Pah, kriittiset viikot ovat täysin tuntematon käsite täällä sillä kaikki putkauttavat yhdeksän kuukauden kuluttua terveen vauvan. En jaksa enää hymyillä vaan keskityn olemaan kohtelias. Noh, kaikki ovatkin jo tottuneet mielialan muutoksiini ja osaavat kohteliaasti katsoa muualle, ainakin toivoisin. Tosin mieheni taisi kuulla muutaman lausahduksen minun ”huoneen valaisevasta” olemuksestani.

Mielialan muutokset ovat olleet kokopäiväistä elämääni jo viimeisen neljän vuoden ajan. Välillä on kamalia kausia, välillä parempia  ja välillä aivan kamalia! Asian minkä tiedän varmaksi, on se, että en ole ollut oma itseni pitkiin aikoihin. Siis tarkalleen ottaen neljään vuoteen. Miksi, ajattelet varmaan, sairastaakohan se jotakin skitsofreniaa ja sillä on useampi persoona? Ei asiani onneksi nyt ihan noin huonosti ole vaan kyse on ihan normaalista masennuksesta, tosin siinä vierähti hetki ennen kuin ymmärsin mistä on kyse. Ai niin, haluan pyytää anteeksi jos sinulla on skitsofrenia tai jollakin tutullasi on. Eihän skitsofreania ole läheskään niin paha kuin olla umpihullu, joka taluttelee pihalla tohveleita hihnassa ja haisee kissanruoalle. Kuitenkin, ihan aluksi ennekuin ymmärsin olevani masentunut, luulin todellakin että ihan tyhjästä olen tullut hulluksi ja alan hetkellä millä hyvänsä heittelemään ohikulkevia ihmisiä kakkakikkareilla tai pukeudun aamutakkiin ja menen höpöttämään kummallisuuksia paikallisen Siwan eteen. Asiat eivät onneksi olleet ihan näin huonosti, siis nyt jälkeenpäin katsottuna, mutta silloin olo oli kuin hulluuden ruumiillistumalla.

Jatkoa seuraa...