Mies oli säästänyt koko kesän ja talven rahaa, muutamaa
Suomen reissua lukuunottamatta, Australian reissua varten. Viisumit oli
hommattu, ensimmäiset hostellit buukattu ja matkasuunnitelmaa tehty. Voitte
varmaan ymmärtää, ettei minun iloni ollut samaa tasoa. Seuraavien viikkojen aikana
uutisten jälkeen koto Suomessa nukahtaminen oli vaikeaa. Minun oli tarkoitus
lentää Belgiaan vielä kerran ennen Australian matkaa anoppikokelaan
järjestämänä yllätyksenä. Päivämäärä läheni ja oloni oli kurjempi kokoajan.
Kunnes eräänä iltana silmissä sumeni, korvissa humisi, sydän hakkasi
holtittomasti, iho oli kananlihalla, adrenaliini kihelmöi ja ainoa ajatus oli:
tulen hulluksi, en halua kuolla. Ja siitä se sitten lähti. Ihka ensimmäinen
kunnollinen raastava paniikkikohtaus, joka ei jäänyt satunnaiseksi. Ei. Niitä
tuli veli poikineen, kavereineen, kaimoineen, perheineen seuraavat meeelko
monta vuotta. Kuulostaa kivalta, eikös?
Yllätys meni nappiin. Mies ei olisi voinut enää yllättyneempi
olla. Ilo oli molemminpuoleinen kun vietimme viimeisen viikon yhdessä.
Viimeisenä iltana itkettiin, naurettiin ja itkettiin vielä lisää. Kun vilkutin juna-asemalla
hyvästit raskain mielin, kieltäydyin ajattelemasta tosiasioita hetkeksi. Jokin
ylemmän tason kohtalotar pakotti tosin minut tekemään niin, sillä lentoni oli
peruttu. Saisin uuden lennon vasta seuraavalle päivälle. Otin lennon
neuvottelematta ja käytin viimeisen mahdollisuuden nähdä miestä muutaman tunnin
verran ja matkasin junalla takaisin Miehen luo. Viimeiset parituntia ennen
miehen lähtöä olivat vieläkin realistisemmat ja surullisemmat. Vilkutin heidän kotioveltaan viimeisen
kerran reppuselkäiselle Miehelle. Olin onneksi niin väsynyt, että halusin vain
nukkumaan. Seuraavana päivänä matkustaisin kotiin.
Australiaan päästyään Mies reissasi, juhli myöhään, hommasi
pirun upean rusketuksen ja soitteli satunnaisesti. Kuvia netissä sain ihailla säännöllisesti.
Mieltä ei parantanut kurja Suomen loskakeli vs. kuvat Australian aurinkoisista
rannoista ja iloisista reppureissaajista. Yritin varovaisesti selvittää kurjaa
oloani satunnaisten puhelinkeskusteluiden aikana, mutta eihän toinen voi
ymmärtää miltä tuntuu taistella masennuksen ja paniikkikohtauksien (joille en
ollut vielä silloin keksinyt virallista nimeä) kanssa. “Having time of your life” on varmaan kuvaavin
lausahdus miehen olotilasta samaan aikaan.
Katselin sen
puolen vuoden aikana usein allekirjoittamaamme sopimusta, joka oli
kirjahyllyssä kehyksissä. Siinä vannoimme molemmat, että Miehen palattua
reissusta, lähdemme kahdestaan parin viikon aurinkolomalle ja katsomme
pystymmekö jatkamaan siitä mihin jäimme. Kuukausi kuukaudelta yhteinen
tulevaisuus tuntui kaukaisemmalta ja aloimme molemmat vieraantumaan
toisistamme. Muutaman puhelun aikana emme löytäneet mitään puhuttavaa ja Mies
vaikutti ärtyneeltä. Tunsin, että olin pallona nilkassa.
Puoli vuotta kului ja aloin elämään “omaa elämää” paniikkikohtausten
siivittämänä, kunnes eräs päivä asiat saivat uuden käänteen. Puhuimme Miehen
kanssa puhelimessa ja hän heitti ohimennen, että haluaisinko tulla Australiaan
lomalle, jos hän maksaa lennot? Häkeltyneen yritin sisäistää kuulemani sanat ja suunnitelmat kävivät samointein
pörräämään päässäni. Voisinko? Olisiko pari viikkoa riittävän kauan vai
menisinkö kuukaudeksi. Mies ehdotti muutamaa.
Lopulta päädyin ottamaan välivuoden opinnoista, hommamaan
pikkusiskon asunmaan asuntooni ja mikä tärkeintä; ostamaan lentolipun. Australia
here I come! ... ei tosin ollut ihan se päällimmäinen ajatukseni kerätessäni
tavaroitani lähtiessäni kotoa lentokenttää kohti. Massiivisen
paniikkikohtauksen taltutin muutamalla kaapista löytyneellä alkoholishotilla
äidin rohkaisemana, joka luuli kyseessä olevan matkajännityksen. Ja niin pääsin
lentokentälle. Siitä alkoi kahden vuorokauden matka kohti Queenslandia, Australiaa.
